ENTÄ JOS POLIISI EI YHTÄKKIÄ MUUTTUNUT – VAAN SEN SUOJAKERROS KATOSI?

Suomessa on viime kuukausina noussut poikkeuksellisen näkyvästi esiin poliisin voimankäyttöä, virkavirheitä ja rikosepäilyjä. Helppo tulkinta on, että poliisissa tapahtuu nyt enemmän väärinkäytöksiä. Mutta on olemassa toinen, kiinnostavampi teoria: entä jos väärinkäytöksiä ja ylilyöntejä on ollut aina, mutta juuri nyt jokin on muuttunut siinä, mitä valtamedia saa tietää, mitä sille vuodetaan ja mitä se päättää nostaa näkyville? Voisiko poliisi tai jokin sen sisäinen valtakeskus olla rikkonut kirjoittamattomia sääntöjä, suututtanut jonkun vaikutusvaltaisen tahon tai kieltäytynyt etenemästä halutulla tavalla – ja tämän jälkeen instituutiosta olisi yksinkertaisesti lakattu suojaamasta?

Elokuussa 2026 Suomessa tapahtui jotain journalistisesti kiinnostavaa.

Lyhyen ajan sisällä uutisiin nousi useita poliisin voimankäyttötilanteita.

Tuusulassa poliisia alettiin tutkia tilanteesta, jossa nuori mopoilija loukkaantui poliisin ajettua autolla hänen eteensä. Poliisia epäillään virkavelvollisuuden rikkomisesta, törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta ja vammantuottamuksesta.

Tampereella levisi video tilanteesta, jossa poliisi osoitti miestä aseella tämän avattua poliisiauton oven.

Espoossa kehitysvammainen mies kuoli sairaalassa poliisin käytettyä häneen etälamautinta. Syyttäjä käynnisti asiasta esitutkinnan rikosnimikkeillä virkavelvollisuuden rikkominen ja kuolemantuottamus.

Yle teki kokonaisen viikon uutisaiheen siitä, että lyhyen ajan sisällä oli sattunut kolme tapausta, joissa poliisin voimankäytön asianmukaisuutta selvitettiin.

Kun useita saman instituution ongelmia ilmestyy uutisiin samanaikaisesti, ihmisen intuitio tekee nopeasti johtopäätöksen:

poliisissa on tapahtunut jotain uutta.

Mutta välttämättä ei ole.

Eräs poliisin voimankäyttöä pitkään tutkinut asiantuntija sanoi jotain kiinnostavaa

Oikeustieteen tohtori Henri Rikander kertoi Ylelle elokuussa 2026 seuranneensa poliisin voimankäyttöä yli kymmenen vuotta.

Hänen mukaansa poliisin asenteissa ei tänä aikana ollut tapahtunut sellaista muutosta, joka selittäisi uutiskohun.

Päinvastoin hän arvioi aseenkäytön olevan nykyisin yleisesti jopa aiempaa kontrolloidumpaa. Samalla hän totesi lyhyen ajan sisällä sattuneiden tapausten kolhineen poliisin mainetta.

Tämä avaa erittäin kiinnostavan kysymyksen.

Jos poliisin toiminta ei yhtäkkiä radikaalisti muuttunut, miksi yleisön kokema kuva poliisista voi muuttua muutamassa viikossa?

Yksi vastaus on yksinkertainen:

se, mitä tapahtuu, ja se, mitä näemme tapahtuvan, eivät ole sama asia.

Poliisin väärinkäytökset eivät alkaneet vuonna 2026

Suomen poliisihistoria yksin riittää osoittamaan tämän.

Tunnetuin esimerkki on Helsingin huumepoliisin entinen päällikkö Jari Aarnio.

Aarnio tuomittiin lainvoimaisesti muun muassa törkeistä huumausainerikoksista ja virkarikoksista 13 vuoden vankeuteen. Hänen ympärilleen rakentunut kokonaisuus paljasti poikkeuksellisen vakavia ongelmia yhden poliisiyksikön sisällä.

Jo vuosia ennen lopullisia tuomioita Aarnion ja hänen yksikkönsä toimintaa oli selvitetty. Vuonna 2007 syyttäjä oli aloittanut tutkinnan hänen ja huumepoliisin toiminnasta saatujen vihjeiden perusteella, vaikka tuolloin valtaosa epäilyistä ei johtanut rangaistuksiin.

Myöhemmin selvisi paljon enemmän.

Tämä on olennaista.

Vakava väärinkäytös voi tapahtua pitkään ennen kuin suuri yleisö muodostaa siitä kokonaiskuvan.

Vuonna 2026 esiin noussut poliisiväkivalta saattoi sekin olla vuosia vanhaa

Maaliskuussa 2026 Ylen MOT julkaisi jutun tapauksesta, jossa poliisi oli pahoinpidellyt 16-vuotiasta poikaa.

Teko ei ollut tapahtunut vuonna 2026.

Se oli tapahtunut uudenvuodenaattona 2021.

Tapahtuma nousi valtakunnallisesti näyttävästi esille viisi vuotta myöhemmin, kun MOT rakensi tapauksesta laajan journalistisen kokonaisuuden.

Tässä näkyy koko ilmiön ydin.

Jos mittaisimme poliisin väärinkäytöksiä pelkästään sen perusteella, kuinka paljon niitä näkyy uutisissa juuri nyt, voisimme tehdä täysin väärän johtopäätöksen tapahtuma-ajasta.

Uutinen tapahtui vuonna 2026.

Väärinkäytös vuonna 2021.

Median aikajana ei ole sama kuin todellisuuden aikajana.

Siksi teoriassa voidaan kysyä: miksi juuri nyt?

Tämä on kohta, jossa tavallinen uutisanalyysi yleensä loppuu.

Mutta teoriassa voidaan mennä pidemmälle.

Entä jos poliisiorganisaation sisällä tai poliisin ja muiden valtiollisten instituutioiden välillä on syntynyt konflikti?

Entä jos jokin osa poliisista ei ole toiminut tavalla, jota joku toinen vaikutusvaltainen taho olisi odottanut?

Entä jos organisaatio on astunut jonkun varpaille?

Tällöin instituution ongelmia ei tarvitse keksiä.

Niitä tarvitsee vain lakata peittämästä, vähättelemästä tai jättämästä kertomatta.

Tämä on paljon hienovaraisempi teoria kuin ajatus siitä, että media vain sepittäisi poliisiskandaaleja.

Skandaalien ei tarvitse olla keksittyjä.

Ne voivat olla täysin todellisia.

Kysymys kuuluu:

miksi juuri nämä todelliset tapaukset saavat juuri nyt valtavan näkyvyyden?

Media ei voi näyttää kaikkea

Tämä ei ole mielipide vaan journalismin rakenteellinen tosiasia.

Maailmassa tapahtuu joka päivä paljon enemmän uutisarvoisia asioita kuin yksikään media pystyy julkaisemaan.

Joku valitsee:

mikä nostetaan etusivulle,

mikä saa tutkivan journalismin projektin,

mikä saa yhden lyhyen jutun,

ja mikä jää kokonaan tekemättä.

Tätä tutkitaan viestintätieteessä käsitteellä agenda setting.

Klassisen agenda-setting-tutkimuksen ajatus ei ole yksinkertaisesti se, että media pystyisi määräämään mitä ihmiset ajattelevat.

Paljon kiinnostavampi vaikutus on siinä, että median valinnat vaikuttavat siihen, mitä asioita ihmiset ylipäänsä pitävät tärkeinä.

Oxford Research Encyclopedia kuvaa mekanismia siten, että mitä näkyvämmäksi jokin aihe muodostuu uutisissa, sitä näkyvämmäksi ja tärkeämmäksi se yleensä muodostuu myös yleisön mielessä.

Tämä tarkoittaa, että sama poliisiorganisaatio voi näyttää yleisölle täysin erilaiselta riippuen siitä, mihin toimintaan media kohdistaa suurennuslasinsa.

Kolme tapausta voi synnyttää neljännen uutisen

Mediatutkimuksessa on havaittu toinen kiinnostava ilmiö.

Skandaalit voivat ruokkia toisiaan.

Kun yksi organisaatio joutuu skandaaliin, seuraava samaan tai läheiseen aiheeseen liittyvä tapaus muuttuu uutistoimituksessa kiinnostavammaksi.

Tutkimuksessa 123 suuren organisaatioskandaalin mediahuomiosta havaittiin niin sanottuja crowding-in- eli hype-vaikutuksia: skandaalien kasaantuminen saattoi nostaa muidenkin tapausten uutisarvoa. Sosiaalisen median aikakaudella huomiohuiput ovat lisäksi muuttuneet korkeammiksi ja nopeammiksi.

Tämä voi selittää osan Suomen vuoden 2026 ilmiöstä täysin ilman salaista käskyä.

Ensimmäinen voimankäyttötapaus nousee uutisiin.

Sitten toinen tapahtuu.

Toimitus huomaa ilmiön.

Kolmannen kohdalla kyse ei enää ole vain kolmannesta yksittäisestä tapauksesta.

Nyt voidaan tehdä uutinen:

“Mitä suomalaisessa poliisissa tapahtuu?”

Ja tämän jälkeen vanhoistakin tapauksista tulee jälleen ajankohtaisia.

Mutta teoriassa on vielä toinen taso: kuka antaa medialle tiedot?

Journalismi on erittäin riippuvaista lähteistä.

Viranomaisjournalismissa tämä korostuu.

Toimittajat saavat tietoja:

asiakirjoista,

rikostutkinnoista,

asianajajilta,

poliiseilta,

syyttäjiltä,

virkamiehiltä,

poliitikoilta,

uhreilta,

sisäpiirilähteiltä,

ja joskus ihmisiltä, joiden henkilöllisyyttä ei koskaan julkaista.

Tutkimuksessa niin kutsuttu indexing hypothesis on osoittanut, että uutisoinnin laajuus ja kriittisyys voivat kasvaa silloin, kun valtaeliitin tai instituutioiden sisällä syntyy erimielisyyttä.

Kun johtavat instituutiot ovat yksimielisiä, kriittisiä lähteitä voi tulla vähemmän.

Kun sisäpiiri alkaa riidellä, journalisteille alkaa usein avautua enemmän lähteitä, asiakirjoja ja vastakkaisia näkökulmia.

Tämä on teorian kannalta erittäin merkittävä havainto.

Instituution sisäinen konflikti voi tehdä näkyväksi asioita, joita on ollut olemassa jo ennen konfliktia.

Kuvitellaan täysin hypoteettinen tilanne

Poliisiorganisaation sisällä tiedetään vuosia, että tietyssä yksikössä on ongelmallisia toimintatapoja.

Asiat tunnetaan.

Niistä ehkä huomautetaan sisäisesti.

Mutta kukaan ei halua käynnistää julkista sotaa.

Sitten tapahtuu jokin valtariita.

Yksikkö ei noudata johdon toivomaa linjaa.

Joku korkea henkilö joutuu tutkinnan kohteeksi.

Jokin operaatio astuu toisen viranomaisen reviirille.

Tai johtajat ajautuvat keskenään konfliktiin.

Yhtäkkiä joku toimittaa toimittajalle vanhoja asiakirjoja.

Toinen lähde vahvistaa tiedot.

Kolmas kertoo lisää.

Media alkaa tutkia.

Kun ensimmäinen artikkeli julkaistaan, lisää lähteitä ottaa yhteyttä.

Yleisölle näyttää siltä, että väärinkäytökset alkoivat juuri nyt.

Todellisuudessa tapahtui jotain muuta:

hiljaisuus päättyi.

Tätä kutsutaan joskus väärin salaliitoksi, vaikka mekanismi voi olla täysin hajautettu

Ei tarvita ministeriä, joka soittaa päätoimittajalle:

“Hyökätkää poliisia vastaan.”

Todellisuus voi toimia paljon orgaanisemmin.

Yksi virkamies vuotaa asiakirjan.

Toinen vahvistaa sen.

Yksi poliitikko kommentoi tapausta kriittisesti.

Toinen media huomaa kilpailijan jutun.

Some tarttuu videoon.

Toimituksen esimies huomaa aiheen keräävän lukijoita.

Tutkiva toimitus saa lisää vihjeitä.

Syyttäjä avaa tutkinnan.

Tutkinnan aloittaminen itsessään muuttuu uudeksi uutiseksi.

Syntyy itseään vahvistava kierros.

Tässä ei tarvitse olla yhtä johtajaa.

Mutta lopputulos voi näyttää koordinoidulta.

Suomessa on juuri nyt myös todellinen korkean tason tietovuotoihin liittyvä tapaus

Syyskuussa 2026 Yle kertoi poliisin selvittävän mahdollista tietovuotoa, joka liittyy Suojelupoliisin entisen päällikön Antti Pelttarin tapaukseen.

Poliisi oli kysynyt useilta eduskunnan kansliatoimikunnan jäseniltä, olivatko nämä vuotaneet tai tiesivätkö nämä salassa pidettävien tietojen vuotamisesta.

Ylen mukaan kansanedustajiin kohdistettu tällainen poliisin kysely oli erittäin harvinainen.

Tämä ei todista mitään teoriaa poliisin mediakäsittelystä.

Mutta se osoittaa erittäin konkreettisesti yhden asian:

valtion korkeimman tason luottamuksellista tietoa voi päätyä epäillyn vuodon kohteeksi, ja sen alkuperää voidaan joutua selvittämään rikosoikeudellisesti.

Ajatus siitä, että arkaluontoista viranomaistietoa päätyy journalistien käsiin sisäisten valtakamppailujen yhteydessä, ei siis itsessään ole fantastinen.

Se, mitä yksittäisen vuodon taustalla on, pitää kuitenkin todistaa tapauskohtaisesti.

“Suututettiin joku” on teoriassa mahdollinen mekanismi – mutta huono lähtökohta faktaväitteelle

Tässä täytyy pitää kaksi asiaa erillään.

On täysin realistista, että organisaation sisäinen valtakiista vaikuttaa siihen, mitä tietoja vuodetaan.

Historiassa on valtavasti esimerkkejä siitä, kuinka whistleblowerit, erotetut työntekijät, sisäiset kilpailijat ja poliittiset vastustajat ovat toimittaneet journalisteille tietoja organisaatioiden väärinkäytöksistä.

Journalismia koskevassa tutkimuksessa vuodot ja whistleblowing ovat jopa oma vakiintunut tutkimusalueensa.

Mutta siitä ei seuraa, että poliisin vuoden 2026 huono julkisuus olisi jonkun tietyn tahon kostokampanja.

Siitä pitäisi olla näyttöä.

Toistaiseksi kiinnostava havainto on vain tämä:

median huomio on kasvanut nopeasti, vaikka ainakin yhden poliisin voimankäyttöä pitkään tutkineen asiantuntijan mukaan poliisin asenteissa ei ole tapahtunut vastaavaa äkillistä muutosta.

Se tekee kysymyksestä perustellun.

Ei vastausta.

Poliisi itsekin myöntää, ettei luottamusta voi enää perustaa pelkkään virkapukuun

Syyskuussa 2026 poliisiylijohtaja Ilkka Koskimäki puhui uusille poliiseille Tampereella.

Hänen viestinsä oli kiinnostava juuri nykyisessä ilmapiirissä.

Koskimäki sanoi kansalaisten luottamuksen perustuvan ammattitaitoon, ei virkapukuun.

Hän myönsi, että poliisi tekee virheitä, ja sanoi hyvän poliisin tunnusmerkiksi sen, että tämä kertoo virheistään avoimesti ja kantaa niistä vastuun.

Tämä voi olla tavallista organisaatioviestintää.

Mutta puheen ajoitus kertoo ainakin siitä, että poliisin johto itse tiedostaa julkisen luottamuksen nousseen keskeiseksi kysymykseksi.

Miksi yksi video voi muuttaa kaiken?

Koska ennen älypuhelimia poliisin ja kansalaisen välisestä tilanteesta oli usein kaksi kertomusta.

Kansalaisen.

Poliisin.

Ja poliisin kertomuksella oli lähtökohtaisesti valtava institutionaalinen paino.

Nyt kolmas todistaja on kamera.

Video voi levitä miljoonille ihmisille ennen kuin poliisin tiedote on edes valmis.

Tämä muuttaa vallan tasapainoa ilman, että poliisin todellinen käyttäytyminen muuttuisi lainkaan.

Asia, joka vuonna 1995 olisi jäänyt kahden ihmisen sanaksi toisiaan vastaan, voi vuonna 2026 olla TikTokissa, X:ssä, Redditissä ja uutislähetyksessä saman päivän aikana.

Siksi myös tämä vaihtoehto pitää ottaa vakavasti:

poliisi ei ehkä tee radikaalisti enemmän virheitä – virheet ovat vain huomattavasti vaikeampia pitää näkymättöminä.

Ja paradoksaalisesti järjestelmä itse tekee poliisirikosten tutkimisesta näkyvämpää

Suomessa poliisimiehen epäiltyjä rikoksia ei ole tarkoitus käsitellä samalla tavalla kuin tavallista poliisin omaa rikostutkintaa.

Poliisirikosepäilyjen alkuvaiheen arviointi on keskitetty valtakunnansyyttäjän toimistoon, ja poliisimiehen rikosepäilyssä tutkinnanjohtajana toimii tietyissä tilanteissa syyttäjä. Hallituksen esityksessä vuodelta 2026 kuvataan myös erillisiä poliisirikosten käsittelyä koskevia ohjeita ja niiden keskittämistä.

Kun poliisi käyttää ampuma-asetta ihmiseen, syyttäjä tekee toiminnasta esiselvityksen. Esimerkiksi tammikuussa 2026 Hämeenkyrön ampumistapauksessa syyttäjä arvioi poliisin toiminnan eikä löytänyt perusteita esitutkinnalle.

Kaikki poliisiin kohdistuvat epäilyt eivät siis päädy toteamukseen väärinkäytöksestä.

Se on tärkeää muistaa.

Rikosepäily ei ole rikostuomio.

Media-aalto voi myös vääristää kuvaa toiseen suuntaan

Jos viikon sisällä julkaistaan viisi poliisia koskevaa kriittistä uutista, lukijasta voi alkaa tuntua, että jokainen poliisipartio toimii samalla tavalla.

Tämä olisi yhtä virheellinen johtopäätös kuin se, että poliisissa ei koskaan tapahtuisi väärinkäytöksiä.

Suomen poliisi hoitaa vuosittain yli miljoona hälytystehtävää. Koskimäki muistutti syyskuussa myös siitä, että poliisin kohtaama väkivaltainen vastustaminen on kymmenessä vuodessa kaksinkertaistunut.

Muutaman erittäin vakavan tapauksen perusteella ei voida tehdä tilastollista päätelmää koko organisaation miljoonista kohtaamisista.

Mutta juuri tässä mediailmiön voima näkyy.

Ihmisen mieli ei ajattele miljoonaa näkymätöntä normaalia tilannetta.

Se muistaa kolme videota.

Teorian kiinnostavin versio ei siis ole “media valehtelee poliisista”

Se olisi liian yksinkertainen.

Paljon kiinnostavampi teoria kuuluu:

media kertoo nyt enemmän totta sellaisista asioista, joista se ei aikaisemmin saanut yhtä helposti tietoa tai joihin se ei kohdistanut yhtä paljon huomiota.

Silloin uutisissa näkyvä poliisiskandaalien kasvu voi syntyä kolmesta täysin eri ilmiöstä.

Poliisin väärinkäytökset ovat oikeasti lisääntyneet.

Väärinkäytökset ovat pysyneet suunnilleen samalla tasolla, mutta niiden dokumentointi ja paljastuminen ovat lisääntyneet.

Tai organisaation ympärillä oleva poliittinen ja institutionaalinen suoja on heikentynyt, minkä seurauksena vanhoja ja uusia tapauksia pääsee julkisuuteen aikaisempaa helpommin.

Nämä voivat myös tapahtua yhtä aikaa.

Jos kyse olisi valtakamppailusta, miltä se näyttäisi?

Todennäköisesti ei miltään Hollywood-elokuvalta.

Ei salaista kokousta.

Ei käskyä “tuhota poliisin maine”.

Sen sijaan näkisimme ehkä tämän:

toimittajat alkavat saada tavallista enemmän dokumentteja.

Vanhoja tapauksia avataan uudelleen.

Sisäpiirilähteet suostuvat puhumaan.

Julkisuuteen tulee ristiriitaisia versioita tapahtumista.

Poliisin johto joutuu puolustuskannalle.

Toiset viranomaiset käynnistävät selvityksiä.

Poliitikot alkavat vaatia vastauksia.

Yhden skandaalin jälkeen median kiinnostus seuraavaan kasvaa.

Ja kansalaiselle alkaa näyttää siltä, että koko järjestelmä hajosi kuukaudessa.

Vaikka todellinen muutos saattoi tapahtua aivan muualla:

siinä, kuka enää suojaa ketä.

Tästä teoriasta puuttuu kuitenkin tällä hetkellä ratkaiseva todiste

Jotta voitaisiin sanoa, että poliisia “rangaistaan median avulla”, pitäisi pystyä osoittamaan ainakin jotain konkreettista.

Kuka olisi suuttunut?

Mistä?

Mitä poliisin olisi pitänyt tehdä?

Mitä se jätti tekemättä?

Kuka alkoi tämän jälkeen syöttää tietoja medialle?

Onko vuotojen ajoituksessa havaittavissa selvä yhteys konfliktiin?

Onko olemassa viestejä, asiakirjoja tai lähteitä, jotka vahvistavat tämän?

Ilman näitä kyse on teoriasta.

Ja juuri näin teoria kannattaa esittää.

Ei:

“Näin tapahtui.”

Vaan:

“Jos näin tapahtuisi, jälki voisi näyttää juuri tältä.”

Silti kysymys “miksi juuri nyt?” on täysin oikeutettu

Koska väärinkäytöksiä on ollut poliisissa ennenkin.

Aarnio on siitä äärimmäinen historiallinen esimerkki.

Vuoden 2026 MOT-juttu käsitteli jo vuonna 2021 tapahtunutta poliisin tekemää pahoinpitelyä.

Vuonna 2026 on lisäksi tutkittu poliisimieheen kohdistuvaa törkeää raiskausepäilyä Oulussa, jossa epäilty poliisi pidätettiin virastaan tutkinnan riippumattomuuden turvaamiseksi.

Elokuussa taas kolme poliisin voimankäyttötapausta nousi lähes samanaikaisesti valtakunnalliseen keskusteluun.

Syyskuussa Riihimäen räjähdetapaukseen liittyen kahta poliisia epäiltiin virkavelvollisuuden rikkomisesta.

Kun tällainen määrä tapauksia osuu samaan uutisvirtaan, kysymys median huomion muutoksesta on väistämätön.

Ehkä todellinen valta ei olekaan siinä, kuka pystyy piilottamaan totuuden

Vaan siinä, milloin totuus päätetään näyttää.

Tämä ajatus on paljon epämukavampi.

Koska yhteiskunnassa voi olla tuhansia todellisia ongelmia yhtä aikaa.

Kaikkia ei nosteta kansalliseen keskusteluun.

Kun media alkaa näyttää yhtä niistä jatkuvasti, siitä tulee “kriisi”.

Kun huomio siirtyy pois, kriisi voi kadota julkisesta tietoisuudesta, vaikka itse ongelma ei olisi kadonnut mihinkään.

Agenda-setting-tutkimuksen koko perusajatus rakentuu tämän ympärille: näkyvyys vaikuttaa siihen, mitä yhteiskunta pitää tärkeänä.

Siksi pitää osata erottaa kaksi kysymystä:

Onko uutinen totta?

ja

Miksi juuri tämä tosi asia on nyt uutinen?

Ne ovat kaksi täysin eri kysymystä.

Ehkä poliisin kohdalla näemme nyt esimakua siitä, kuinka instituution asema voidaan muuttaa ilman yhtäkään lakimuutosta

Jos instituution arvovalta perustuu luottamukseen, sitä ei tarvitse lakkauttaa heikentääkseen sen asemaa.

Riittää, että yleisölle näytetään tarpeeksi monta kertaa sen virheet.

Jos virheet ovat todellisia, media voi tehdä tämän täysin journalistisesti oikeutetusti.

Mutta seurauksena voi silti olla institutionaalinen vallansiirto.

Poliitikko alkaa vaatia tiukempaa valvontaa.

Syyttäjien asema korostuu.

Sisäiset ohjeet muuttuvat.

Johtajia vaihdetaan.

Budjetteja voidaan muuttaa.

Uusia valvontamekanismeja syntyy.

Yhtäkkiä organisaatio toimii eri tavalla.

Ei siksi, että parlamentti olisi ensin muuttanut sen rakennetta.

Vaan siksi, että julkinen legitimiteetti muuttui.

Ja ehkä juuri siksi kannattaa seurata seuraavaa vaihetta, ei vain seuraavaa poliisivideota

Jos kyse on vain satunnaisesta mediapiikistä, huomio siirtyy pian muualle.

Jos taas kyse on syvemmästä institutionaalisesta muutoksesta, tulemme näkemään muitakin merkkejä.

Lisää sisäpiirivuotoja.

Lisää vanhojen tapausten avaamista.

Johtotason henkilövaihdoksia.

Uusia valvontavaatimuksia.

Poliisin ja muiden turvallisuusviranomaisten välisiä ristiriitoja.

Poikkeuksellisen aggressiivista tutkivaa journalismia juuri tietyistä yksiköistä.

Tai tapauksia, joissa poliisin oma kertomus ja muiden viranomaisten kertomus alkavat erota toisistaan.

Silloin kysymys ei enää olisi vain siitä, tekeekö yksittäinen poliisi virheen.

Kysymys olisi:

onko poliisin asema valtion sisäisessä valtajärjestelmässä muuttumassa?

Voi siis olla, ettei poliisi ole yhtäkkiä muuttunut pahemmaksi

Ehkä kamerat lisääntyivät.

Ehkä syyttäjien valvonta tehostui.

Ehkä toimittajat alkoivat kaivaa syvemmältä.

Ehkä useita sattumanvaraisia tapauksia vain osui samaan ajanjaksoon.

Ehkä sosiaalinen media teki niistä valtavia.

Tai ehkä poliisissa tapahtui jotain, joka sai jonkun sisäisen tai ulkoisen valtakeskuksen lopettamaan hiljaisuuden.

Tällä hetkellä viimeisestä vaihtoehdosta ei ole riittävästi näyttöä väittää sitä tosiasiaksi.

Mutta se on kiinnostava teoria juuri siksi, ettei sen toteutuminen edellyttäisi väärien uutisten keksimistä.

Riittäisi, että oikeat uutiset päästettäisiin vihdoin ulos.

Ja ehkä modernissa yhteiskunnassa kaikkein voimakkain tapa kurittaa instituutiota ei ole käskeä sitä julkisesti.

Vaan poistaa suoja sen ympäriltä.

Avaa arkistot.

Anna lähteiden puhua.

Nosta videot etusivulle.

Ja anna kansalaisten muodostaa johtopäätöksensä itse.

Silloin kysymys ei olekaan enää:

“Miksi poliisissa tapahtuu yhtäkkiä näin paljon väärinkäytöksiä?”

Vaan:

“Kuinka paljon niitä tapahtui silloinkin, kun emme nähneet niistä mitään?”

Ja vielä epämukavampi:

“Kuka päättää, milloin me saamme nähdä?”

MUTCARION MEDIA | TEORIA, MEDIA & VALTA