ONKO “KIRKKO” UNOHTANUT OMAN YTIMENSÄ? Meditaatiota ja sisäistä hengellisyyttä pelätään, vaikka kristinuskon omat tekstit puhuvat Jumalan läsnäolosta ihmisessä

ONKO “KIRKKO” UNOHTANUT OMAN YTIMENSÄ? Meditaatiota ja sisäistä hengellisyyttä pelätään, vaikka kristinuskon omat tekstit puhuvat Jumalan läsnäolosta ihmisessä

Hiljentyminen, meditaatio, mystiikka ja “esoteerinen tieto” yhdistetään joissakin kristillisissä piireissä nopeasti New Ageen, okkultismiin tai jopa demoniseen toimintaan. Mutta ongelma alkaa jo sanoista. Kristillisessä traditiossa on harjoitettu hiljaista rukousta ja kontemplaatiota vuosisatoja, Uusi testamentti kuvaa uskovia Kristuksen ruumiina ja Pyhän Hengen temppelinä, ja Jeesuksen kuuluisa Luukkaan 17:21 voidaan kääntää jopa muodossa “Jumalan valtakunta on teidän sisällänne”. Onko moderni uskonnollinen instituutio joissain tapauksissa sekoittanut hengellisyyden itse instituutioon?

Kun sana meditaatio mainitaan kristillisessä keskustelussa, reaktiot voivat olla hämmästyttävän erilaisia.

Yhdelle se tarkoittaa hiljentymistä Jumalan edessä.

Toiselle Raamatun tekstin syvällistä mietiskelyä.

Kolmannelle hengitysharjoitusta.

Neljännelle itämaista uskontoa.

Ja joillekin sana herättää välittömästi varoituksen hengenvaarallisesta tai demonisesta toiminnasta.

Sama koskee sanaa esoteerinen.

Sillä voidaan tarkoittaa mystistä, sisäistä tai syvempää hengellistä ymmärrystä.

Mutta samalla sanalla tarkoitetaan astrologiaa, magiaa, ennustamista, spiritismiä, okkultismia ja kokonaisia uskonnollisia järjestelmiä, jotka ovat kristillisen teologian kanssa selvästi ristiriidassa.

Kun nämä kaikki niputetaan yhdeksi asiaksi, keskustelusta katoaa tärkein kysymys:

Onko sisäänpäin suuntautuva hengellisyys todella kristinuskolle vierasta?

Raamatun ja kristillisen historian perusteella vastaus ei ole yksinkertaisesti kyllä.

Pikemminkin päinvastoin.

Jeesus sanoi jotain hyvin kiinnostavaa Jumalan valtakunnasta

Yksi koko keskustelun tunnetuimmista kohdista löytyy Luukkaan evankeliumista.

Fariseukset kysyvät Jeesukselta, milloin Jumalan valtakunta tulee.

Jeesus vastaa, ettei sitä voida osoittaa sanomalla “tuolla se on” tai “täällä se on”.

Sitten tulee kuuluisa Luuk. 17:21.

King James Version kääntää kohdan:

“The kingdom of God is within you.”

New King James käyttää samaa pääkäännöstä, mutta huomauttaa vaihtoehdosta “in your midst”.

NIV puolestaan käyttää päätekstissä muotoa “the kingdom of God is in your midst”, mutta ilmoittaa alaviitteessä vaihtoehdon “within you”.

Tämä käännösero on tärkeä.

Kreikan ilmaus entos hymōn voidaan tulkita sisäisyyden tai joukossa olemisen suuntaan, ja koska Jeesus puhui tässä fariseuksille, monet tutkijat pitävät “teidän keskellänne” -tulkintaa kontekstuaalisesti vahvana.

Siksi Luukkaan 17:21:tä ei voi rehellisesti käyttää kiistattomana todisteena siitä, että Jeesus opetti jonkinlaista modernia ajatusta “jumaluudesta ihmisen sisällä”.

Mutta yhtä lailla on virhe väittää, ettei kristinuskon teksteissä olisi vahvaa sisäisen Jumala-suhteen teemaa.

Sitä on kaikkialla.

“Pyhä Henki teissä”

Paavali kysyy ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä, eivätkö uskovat tiedä ruumiinsa olevan Pyhän Hengen temppeli ja Hengen olevan heissä.

Huomaa vertauskuva.

Temppeli ei tässä ole kivirakennus.

Ihminen itse on temppeli.

Johanneksen evankeliumissa Jeesus puolestaan käyttää vielä läheisempää kieltä ja kehottaa opetuslapsiaan pysymään hänessä samalla kun hän pysyy heissä.

Kristinuskon ydinteksteissä Jumala ei siis näyttäydy vain kaukaisena olentona, jota lähestytään ulkoisen instituution välityksellä.

Kristillisen uskon ytimeen kuuluu ajatus Jumalan läsnäolosta ihmisessä.

Tämä ei tarkoita, että ihminen olisi kristillisen teologian mukaan itse Jumala.

Se tarkoittaa jotain muuta:

ihmisen ja Jumalan suhde ymmärretään sisäiseksi, eläväksi ja välittömäksi.

Ja Jumala ei edes “asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä”

Apostolien teoissa Paavali puhuu Ateenassa ja sanoo suoraan, ettei maailman luonut Jumala asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä.

Tätä lausetta on vaikea sovittaa ajatukseen, että jokin tietty uskonnollinen rakennus itsessään olisi Jumalan varsinainen koti.

Rakennus voi olla pyhitetty.

Se voi olla kokoontumispaikka.

Se voi sisältää vuosisatojen historiaa ja symboliikkaa.

Mutta rakennus ei ole Jumala.

Eikä Uuden testamentin “kirkko” ensisijaisesti tarkoita rakennusta.

Uuden testamentin kirkko on ihmiset

Tämä on yksi kristinuskon väärinymmärretyimmistä kohdista.

Kun nykyihminen kuulee sanan kirkko, mieleen tulee helposti:

kivikirkko,

organisaatio,

papisto,

piispanistuin,

Vatikaani,

kirkkokunta,

hallintojärjestelmä.

Uuden testamentin teologiassa kirkon ydinkuva on kuitenkin Kristuksen ruumis.

Paavali sanoo korinttilaisille:

uskovat yhdessä ovat Kristuksen ruumis ja kukin yksittäin sen jäseniä.

Kolossalaiskirjeessä asia ilmaistaan vielä selvemmin:

Kristus on ruumiin eli kirkon pää.

Efesolaiskirje käyttää samaa rakennetta: Kristus on kirkon pää ja kirkko hänen ruumiinsa.

Teologisesti tämä on valtava ero.

Kristinuskon pää ei ole rakennus.

Ei kirkollinen brändi.

Ei kansallinen organisaatio.

Ei piispa.

Ei pastori.

Kristillisen tekstin mukaan pää on Kristus.

Ja ruumis koostuu ihmisistä.

Ironista kyllä, tämän myöntää myös yksi maailman institutionaalisimmista kirkoista

Tätä ajatusta ei tarvitse kaivaa vaihtoehtoisesta kristillisestä kirjallisuudesta.

Katolisen kirkon oma katekismus sanoo kirkkoa Jumalan kansaksi, Kristuksen ruumiiksi ja Pyhän Hengen temppeliksi.

Se toteaa suoraan, että tämän kansan pää on Jeesus Kristus ja että kirkko on ruumis, jonka pää Kristus on.

Siis jopa roomalaiskatolisen kirkon virallinen teologia tekee eron kirkon institutionaalisen rakenteen ja sen syvemmän teologisen merkityksen välille.

Tämä ei tarkoita, etteikö kristillinen traditio tunnustaisi pappeja, seurakuntia, sakramentteja tai kirkollisia rakenteita.

Se tarkoittaa, ettei niitä pitäisi sekoittaa itse Kristukseen.

Entä meditaatio? Tässä syntyy ehkä suurin väärinkäsitys

Jos joku väittää, että “kristinusko kieltää meditaation”, väite on liian laaja.

Katolisen kirkon oma katekismus sisältää kokonaisen osion nimeltä Meditation.

Siinä kristittyjä jopa kehotetaan säännölliseen meditaatioon.

Katekismuksen mukaan meditaatiossa voidaan käyttää Raamattua, evankeliumeja, liturgisia tekstejä, ikoneita, hengellisiä kirjoituksia ja luomakuntaa, ja meditaation tarkoituksena on syventää suhdetta Kristukseen.

Heti seuraava osa käsittelee kontemplatiivista rukousta.

Siinä puhutaan hiljaisesta sisäisestä rukouksesta, jossa huomio kiinnittyy Jumalaan ja ihmisen “sydäntä” kuvataan tämän kohtaamisen paikkana.

Meditaatio itsessään ei siis ole kristinuskon näkökulmasta automaattisesti demonista.

Ratkaisevaa on, mitä meditaatiolla tarkoitetaan ja mihin se suuntautuu.

Kristityt ovat hiljentyneet lähes koko kristinuskon historian

Kristillinen mystiikka ei ole uusi ilmiö.

Aavikkoisät vetäytyivät hiljaisuuteen jo varhaiskristillisinä vuosisatoina.

Itäisessä kristillisyydessä kehittyi hesykasmi, jossa sisäinen hiljaisuus ja jatkuva Jeesuksen rukous muodostavat hengellisen harjoituksen ytimen.

Lännessä kristillinen kontemplaatio näkyy esimerkiksi luostariperinteessä, lectio divinassa sekä sellaisilla mystikoilla kuin Avilan Teresa ja Ristin Johannes.

Heitä ei pidetä kristinuskon ulkopuolisina New Age -opettajina.

Teresa on jopa katolisen kirkon kirkonopettaja.

Kristillisellä mystiikalla on siis lähes kaksi tuhatta vuotta historiaa.

Miksi sitten jotkut kristityt vastustavat meditaatiota?

Koska sanalla tarkoitetaan eri asioita.

Monissa konservatiivisissa kristillisissä yhteisöissä “meditaatio” yhdistyy erityisesti itämaisiin uskontoihin, mantroihin, chakroihin, kundaliiniin tai hengelliseen harjoitukseen, jonka metafysiikka poikkeaa kristinuskosta.

Silloin vastustus ei välttämättä kohdistu hiljentymiseen.

Se kohdistuu siihen maailmankuvaan, jonka uskotaan tulevan harjoituksen mukana.

Tämä on merkittävä ero.

Kristitty voi istua hiljaa kaksikymmentä minuuttia, hengittää rauhallisesti ja rukoilla Jeesusta ilman, että toiminta muuttuu automaattisesti buddhalaisuudeksi tai okkultismiksi.

Samalla jonkin harjoituksen kutsuminen “meditaatioksi” ei myöskään automaattisesti tee siitä kristillistä.

Sisältö ratkaisee.

Sama ongelma koskee sanaa “esoteerinen”

Esoteerinen tarkoittaa kirjaimellisesti sisäpiiriin tai syvempään opetukseen kuuluvaa.

Mutta nykyisessä käytössä termin alle voidaan sijoittaa lähes mitä tahansa.

Mystiikkaa.

Symboliikkaa.

Alkemiaa.

Kabbalaa.

Astrologiaa.

Tarotia.

Gnostilaisuutta.

Spiritismiä.

Meditaatiota.

Pyhää geometriaa.

Kristillistä kontemplaatiota.

Nämä eivät ole sama asia.

Jos niitä käsitellään yhtenä pakettina, lopputuloksena on helposti väite:

“Kaikki piilotettu hengellinen tieto on demonista.”

Mutta kristinusko itse on täynnä mysteerin kieltä.

Paavali puhuu esimerkiksi “Kristuksesta teissä” osana Jumalan salaisuutta, ja kristillinen sakramentaalinen traditio käyttää jatkuvasti mysteerin käsitettä.

Kristillinen mystiikka ei ole sama asia kuin okkultismi.

Raamattu kyllä kieltää tiettyjä esoteerisiksi kutsuttuja käytäntöjä

Tässä kohtaa vastapuolen argumenttia ei pidä ohittaa.

Raamatussa todella kielletään ennustaminen, spiritismi, vainajien kutsuminen, noituus ja erilaiset maagiset käytännöt.

Viidennen Mooseksen kirjan 18. luvussa nämä luetellaan hyvin suoraan.

Siksi kristillinen varovaisuus esimerkiksi meedioiden tai henkien kutsumisen suhteen ei ole myöhemmin keksitty kirkollinen oppi.

Sillä on selkeä raamatullinen pohja.

Mutta tästä ei seuraa:

ennustaminen on kielletty → hiljentyminen on kielletty.

Tai:

spiritismi on kielletty → tietoisuuden tarkkailu on demonista.

Tai:

okkultismi on kielletty → kaikki mystinen hengellinen kokemus on väärää.

Nämä ovat eri väitteitä.

Ehkä ongelma syntyy silloin, kun instituutio alkaa pelätä kokemusta

Tässä pääsemme kiinnostavampaan kysymykseen.

Instituution luonnollinen toimintatapa on rakentaa sääntöjä.

Kuka saa opettaa?

Mikä on oikea oppi?

Mikä teksti hyväksytään?

Miten rituaali suoritetaan?

Kuka kuuluu yhteisöön?

Tälle on hyviäkin perusteita.

Ilman jonkinlaista rakennetta mikä tahansa voidaan lopulta julistaa kristinuskoksi.

Mutta hengellinen kokemus on luonteeltaan vaikeammin kontrolloitava.

Jos ihminen kokee voivansa hiljentyä yksin, rukoilla suoraan ja tuntea Jumalan läsnäolon ilman välikäsiä, instituution rooli muuttuu.

Se ei välttämättä katoa.

Mutta se ei enää ole portinvartija Jumalan ja ihmisen välillä.

Ja juuri tähän Uuden testamentin kieli johtaa yllättävän helposti.

Jeesuksen opetuksessa on jatkuva sisäinen ulottuvuus

Jeesus kritisoi toistuvasti uskonnollista ulkokultaisuutta.

Hän varoittaa näyttävästä uskonnollisuudesta.

Hän käskee rukoilemaan myös yksityisesti.

Hän puhuu sydämestä ihmisen tekojen lähteenä.

Hän kuvaa Jumalan valtakuntaa tavalla, joka ei palaudu näkyvään poliittiseen tai uskonnolliseen instituutioon.

Tämä ei tarkoita, että Jeesus olisi opettanut modernia New Age -individualismia.

Hän eli juutalaisen uskonnollisen tradition sisällä, osallistui yhteisölliseen uskonnolliseen elämään ja opetti opetuslapsia muodostamaan yhteisön.

Mutta samalla hänen opetuksessaan on selvä vastalause ajatukselle, että ulkoinen uskonnollinen järjestelmä yksin tekisi ihmisestä hengellisen.

Kristinuskon radikaali väite ei ole “etsi Jumala rakennuksesta”

Se on paljon intiimimpi.

Kristus teissä.

Pyhä Henki teissä.

Pysykää minussa ja minä teissä.

Te olette Kristuksen ruumis.

Teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli.

Kristus on tämän ruumiin pää.

Kun nämä ajatukset asetetaan rinnakkain, “kirkko” alkaa näyttää hyvin erilaiselta kuin sunnuntaiaamun rakennus.

Kirkko ei enää ole paikka, johon Jumalaa mennään tapaamaan.

Teologisesti kirkko on ihmisistä muodostuva elävä ruumis, jonka yhteys rakentuu Kristukseen.

Rakennus on vain rakennus.

Tämä ei tarkoita “et tarvitse koskaan ketään”

Kristillistä ajatusta kirkosta ei pidä myöskään kääntää äärimmäiseksi individualismiksi.

Paavalin ruumisvertaus tarkoittaa juuri päinvastaista.

Yksi jäsen ei ole koko ruumis.

Kristillisyys on yhteisöllistä.

Ihmisillä on erilaisia tehtäviä.

Toisia tarvitaan.

Mutta ruumiin jäsenen ja ruumiin pään välillä on erittäin tärkeä ero.

Kristillisen tekstin mukaan yksikään ihminen tai instituutio ei ota Kristuksen paikkaa päänä.

Kristus on pää.

Me olemme jäseniä.

Tämä on paljon radikaalimpi kirkko-oppi kuin joskus muistetaan.

Entä jos osa “kielletyksi” koetusta hengellisyydestä onkin vain unohdettua kristillisyyttä?

Hiljaisuus.

Sisäinen rukous.

Kontemplaatio.

Paasto.

Yksinäisyydessä rukoileminen.

Oman mielen ja sydämen tarkasteleminen.

Jumalan läsnäolon etsiminen.

Näissä ei itsessään ole mitään kristinuskolle vierasta.

Päinvastoin.

Ne kuuluvat sen vanhimpiin hengellisiin traditioihin.

Kun tällaiset asiat leimataan automaattisesti “demonisiksi” vain siksi, että niitä kuvataan nykyään sanalla meditaatio, vaarana on, että kristitty torjuu oman traditionsa osan ymmärtämättä sitä.

Mutta sama kriittisyys pitää säilyttää myös toiseen suuntaan

Kaikki esoteeriseksi kutsuttu ei muutu kristilliseksi sillä perusteella, että siitä löytyy yhtäläisyyksiä mystiseen kristillisyyteen.

Kristinuskon mukaan Jumala ja ihminen eivät yksinkertaisesti ole sama asia.

Kristillinen kontemplaatio ei perinteisesti tarkoita egon julistamista jumalaksi.

Eikä Luukkaan 17:21 tarkoita yksiselitteisesti, että jokainen ihminen olisi itsessään Jumala.

Tekstin käännöksestä on aitoa teologista keskustelua.

Samoin Raamatun suhtautuminen spiritismiin ja ennustamiseen on selvästi kielteinen.

Hengellisen instituution kritiikin ei tarvitse tarkoittaa kaiken hengellisen erottelukyvyn hylkäämistä.

Ehkä tärkein kysymys on lopulta yksinkertainen

Jos kristitty määrittelee kirkon vain rakennuksen, organisaation tai hierarkian kautta, hän käyttää sanaa kapeammin kuin Uusi testamentti.

Paavali sanoo:

te olette Kristuksen ruumis.

Kolossalaiskirje sanoo:

Kristus on ruumiin, kirkon, pää.

Katolisen kirkon omakin katekismus opettaa, että kirkko on Jumalan kansa ja Kristuksen ruumis ja että sen pää on Jeesus Kristus.

Tältä pohjalta voi esittää kristinuskon ehkä kaikkein epämukavimman kysymyksen:

Entä jos kirkko ei olekaan ensisijaisesti se instituutio, joka kertoo ihmiselle mistä Jumala löytyy?

Entä jos kirkko on yhteisö ihmisistä, joissa Jumalan Henki vaikuttaa, ja joiden ainoa varsinainen pää on Kristus?

Silloin meditaatioon liittyvä keskustelukin muuttuu.

Kysymys ei enää ole:

“Onko hiljentyminen sallittua?”

Vaan:

“Mitä etsit hiljaisuudesta?”

Jos tarkoituksena on Kristuksen etsiminen, rukous, oman sydämen tutkiminen ja Jumalan kuunteleminen, itse kristillinen traditio tuntee tämän erittäin hyvin.

Sitä on vain kutsuttu vuosisatojen aikana eri nimillä:

rukoukseksi.

kontemplaatioksi.

hiljaisuudeksi.

mietiskelyksi.

sisäiseksi rukoukseksi.

Ja ehkä juuri tässä modernin uskonnollisen keskustelun ironia on suurimmillaan.

Jotkin asiat, joita nykyään pelätään “uutena hengellisyytenä”, ovat paljon vanhempia kuin nykyinen institutionaalinen kirkko sellaisena kuin me sen tunnemme.

Kristillisessä näkökulmassa rakennus voi olla pyhä paikka.

Traditio voi opettaa.

Yhteisö voi kantaa.

Pappi tai pastori voi palvella.

Mutta mikään niistä ei ole pää.

Pää on Kristus.

Ja kirkko on hänen ruumiinsa.

MUTCARION MEDIA | USKO, HISTORIA & HENGELLISYYS