MIKSI OSA KRISTITYISTÄ PELKÄÄ MEDITAATIOTA, VAIKKA KRISTINUSKO ITSE ON TÄYNNÄ SITÄ?

Meditaatio yhdistetään joissakin kristillisissä yhteisöissä lähes automaattisesti New Ageen, buddhalaisuuteen, chakroihin tai jopa demoniseen toimintaan. Ongelma on, että samalla voidaan tulla torjuneeksi jotain, joka kuuluu kristinuskon vanhimpaan rukousperinteeseen. Raamattu käskee mietiskelemään Jumalan sanaa, Jeesus vetäytyi toistuvasti yksinäisyyteen rukoilemaan ja sekä luterilainen, katolinen että ortodoksinen traditio tuntevat meditaation ja kontemplaation. Ehkä ongelma ei siis ole meditaatio – vaan se, mitä sanalla tarkoitetaan.

Sano kristillisessä ympäristössä sana:

rukous.

Kaikki on hyvin.

Sano:

hiljentyminen.

Edelleen kaikki on hyvin.

Sano:

Jumalan sanan mietiskely.

Täysin kristillistä.

Sano:

kontemplaatio.

Joillekin sana alkaa kuulostaa epäilyttävältä.

Ja sano:

meditaatio.

Yhtäkkiä saatetaan varoittaa itämaisista uskonnoista, “mielen tyhjentämisestä”, hengellisestä eksytyksestä tai jopa demonisista voimista.

Tässä on kuitenkin erikoinen ongelma.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon oma määritelmä sanoo suoraan:

“Meditaatio on ikivanha kristillinen hiljentymisen ja rukouksen tapa.”

Katolisen kirkon katekismus puolestaan luettelee kristillisen rukouselämän kolmeksi keskeiseksi muodoksi sanallisen rukouksen, meditaation ja kontemplatiivisen rukouksen.

Ortodoksinen traditio tuntee niin ikään Jumalan sanan meditatiivisen lukemisen ja hiljaisen kontemplaation.

Meditaatio ei siis yksinkertaisesti ole kristinuskolle vieras asia.

Raamattu itse käskee mietiskelemään

Jo Vanhan testamentin alussa esiintyy ajatus Jumalan sanan jatkuvasta mietiskelystä.

Joosuan kirjassa sanotaan:

Jumalan lakia tulee mietiskellä päivin ja öin, jotta sen mukaan myös elettäisiin.

Ensimmäinen psalmi kuvaa hyvänä ja vakaana ihmisenä sitä, joka löytää ilonsa Herran laista ja tutkii sitä päivin ja öin.

Tällaista ihmistä verrataan veden äärelle istutettuun puuhun, joka tuottaa hedelmänsä ajallaan.

Kyse on käytännössä meditaatiosta.

Ei siitä, että ihminen vain lukee tekstin nopeasti.

Vaan siitä, että hän pysähtyy.

Toistaa.

Mietiskelee.

Antaa sanan painua syvemmälle.

Tarkastelee omaa elämäänsä sen valossa.

Kristillinen meditaatio ei perinteisesti tarkoita “ajattele ei mitään”

Tässä syntyy yksi suurimmista väärinkäsityksistä.

Kun osa kristityistä kuulee meditaatiosta, heidän mielikuvansa on:

tyhjennä mielesi kokonaan,

lakkaa ajattelemasta,

avaa tietoisuutesi mille tahansa,

tai pyri sulautumaan persoonattomaan kosmiseen energiaan.

Tämä ei ole se, mitä historiallinen kristillinen meditaatio tarkoittaa.

Katolisen katekismuksen mukaan meditaatiossa ihminen käyttää ajatusta, mielikuvitusta, tunnetta ja tahtoa ymmärtääkseen kristillistä elämää, Jumalan sanaa ja omaa suhdettaan Jumalaan.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko määrittelee sen erityisesti Raamatun sanojen ja tekstien mietiskelyksi sekä Jumalan edessä viipymiseksi joko vähin sanoin tai kokonaan ilman sanoja.

Kyse ei siis ole välttämättä mielen tyhjentämisestä.

Vaan huomion suuntaamisesta.

Jeesus itse vetäytyi jatkuvasti hiljaisuuteen

Evankeliumeissa Jeesuksen toiminta ei ole pelkkää julkista saarnaamista.

Toistuvasti tapahtuu jotain toisenlaista.

Jeesus lähtee pois ihmisten keskeltä.

Yksinäisyyteen.

Aamulla ennen muita.

Erämaahan.

Vuorelle.

Rukoilemaan.

Markuksen evankeliumissa Jeesus nousee jo ennen aamunkoittoa, lähtee yksinäiseen paikkaan ja rukoilee siellä.

Luukas kertoo vielä yleisemmin:

“Hän vetäytyi jälleen autiolle seudulle rukoilemaan.”

Tämä ei todista, että Jeesus harjoitti jotain nykyaikaista mindfulness-menetelmää.

Sellaista olisi anakronistista väittää.

Mutta se todistaa jotain muuta:

hiljaisuus, yksinäisyys ja sisäinen rukous eivät ole kristinuskon vastakohta.

Ne näkyvät Jeesuksen omassa elämässä.

Jeesus käski myös menemään yksin suljetun oven taakse

Vuorisaarnassa Jeesus arvostelee rukousta, jota tehdään vain muiden nähtäväksi.

Sitten hän antaa hyvin konkreettisen ohjeen:

kun rukoilet, mene omaan huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile Isääsi salassa.

Huomaa asetelma.

Pois yleisöstä.

Pois uskonnollisesta esittämisestä.

Suljettu ovi.

Sinä ja Jumala.

Se kuulostaa hyvin erilaiselta kuin ajatus, että ainoa oikea hengellinen toiminta tapahtuisi kirkkorakennuksessa papin johdolla.

Kristillisyyden ytimessä on myös henkilökohtainen, sisäinen rukouselämä.

Paavali käskee suuntaamaan mielen tiettyihin asioihin

Filippiläiskirjeessä Paavali kehottaa uskovia ajattelemaan jatkuvasti sitä, mikä on totta, kunnioitettavaa, oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja hyvää.

Tämäkin on olennaisesti mielen harjoittamista.

Ihminen ei anna jokaisen satunnaisen ajatuksen hallita itseään.

Hän valitsee, mihin huomionsa suuntaa.

Nykykielellä puhuttaisiin helposti tietoisuuden tai tarkkaavaisuuden harjoittamisesta.

Raamatun kielessä kyse on mielen suuntaamisesta Jumalaan ja hyvään.

Miksi meditaatio sitten muuttui joidenkin kristittyjen mielessä vaaralliseksi?

Yksi syy on sanan myöhempi kulttuurinen historia.

1900-luvulla lännessä meditaatio yhdistyi voimakkaasti:

hindulaisuuteen,

buddhalaisuuteen,

transsendenttiseen meditaatioon,

New Age -liikkeeseen,

joogafilosofiaan,

chakroihin,

kundaliiniin,

ja erilaisiin esoteerisiin koulukuntiin.

Tämän seurauksena moni kristitty alkoi kuulla sanan meditaatio ja ajatella automaattisesti jotain kokonaan kristinuskon ulkopuolista.

Mutta sana ei omista menetelmää.

Samalla tavalla kuin laulaminen ei ole hinduismia vain siksi, että hindut laulavat mantroja.

Paastoaminen ei ole islamia vain siksi, että muslimit paastoavat.

Kynttilä ei ole okkultismia vain siksi, että joku käyttää kynttilää rituaalissa.

Harjoituksen hengellinen merkitys riippuu siitä, mitä tehdään, miksi ja mihin se suuntautuu.

Kristillinen traditio ei edes yritä piilottaa tätä

Katolisen kirkon virallinen katekismus sanoo, että kristillinen traditio tuntee kolme keskeistä rukouksen muotoa:

sanallisen rukouksen,

meditaation,

ja kontemplatiivisen rukouksen.

Kontemplatiivista rukousta se kuvaa hiljaiseksi huomion kiinnittämiseksi Kristukseen ja Jumalan sanaan.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko puolestaan sanoo kontemplaation tarkoittavan sisäistä katselemista ja tietoisuutta Jumalan läsnäolosta.

Evl.fi:n rukousohjeessa todetaan aivan suoraan, että rukous voi olla myös hiljaista, meditatiivista ja sanatonta viipymistä Jumalan edessä.

Tässä kohtaa väite “kirkko pitää meditaatiota pahana” hajoaa.

Jotkut kristityt ja seurakunnat suhtautuvat tiettyihin meditaatiomenetelmiin torjuvasti. Kirkko kokonaisuutena ei.

Jopa luterilaisessa kirkossa koulutetaan meditatiiviseen rukoukseen

Tämä tekee ristiriidasta vielä selvemmän.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon koulutusjärjestelmässä on järjestetty koulutusta esimerkiksi Jeesuksen rukoukseen, joka on ortodoksisesta traditiosta periytyvä meditatiivinen rukousmuoto.

Lisäksi kirkon koulutustarjonnassa on ollut sydänrukouksen eli centering prayerin ohjaajakoulutusta, jonka tarkoituksena on johdattaa kontemplatiiviseen rukoukseen ja Jumalan edessä hiljentymiseen.

Tätä vasten on aika vaikea sanoa, että kristillinen meditaatio olisi itsessään jotain kirkon ulkopuolista.

Kristinuskon historia on täynnä ihmisiä, jotka vetäytyivät hiljaisuuteen

Jo ensimmäisten vuosisatojen kristityt erämaaisät ja -äidit vetäytyivät pois kaupunkien hälystä.

He harjoittivat:

hiljaisuutta,

rukousta,

paastoa,

Raamatun sanojen toistamista,

oman sisäisen elämän tarkkailua,

ja pitkää kontemplaatiota.

Myöhemmin syntyivät luostariperinteet.

Ortodoksisessa kristillisyydessä kehittyi hesykastinen perinne – kreikan hesychia merkitsee hiljaisuutta tai sisäistä tyyneyttä.

Jeesuksen rukousta voidaan toistaa hitaasti:

“Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua.”

Jos vastaava harjoitus esitettäisiin nykyään ilman kristillistä nimeä, moni tunnistaisi sen heti meditaatiotekniikaksi.

Kristillisyydessä sitä kutsutaan rukoukseksi.

Ehkä ongelma onkin enemmän sanassa kuin itse harjoituksessa

Kuvitellaan kaksi henkilöä.

Ensimmäinen sanoo:

“Suljen silmäni, hengitän rauhallisesti, olen hiljaa ja suuntaan huomioni Jumalaan.”

Toinen sanoo:

“Teen kristillistä meditaatiota.”

Käytännössä he voivat tehdä täsmälleen samaa asiaa.

Mutta joissakin ympäristöissä ensimmäinen kuulostaa pyhältä ja toinen epäilyttävältä.

Silloin kyse ei enää ole itse toiminnasta.

Kyse on sanan ympärille rakennetusta mielikuvasta.

Raamatullinen mietiskely ei myöskään ole sama asia kuin kaiken kriittisen ajattelun sammuttaminen

Tämäkin ero pitää tehdä.

Raamatun meditaatio ei tarkoita:

“Älä ajattele.”

Päinvastoin.

Se tarkoittaa usein:

ajattele syvemmin.

Mieti tätä sanaa.

Palaa siihen.

Tutki mitä se tarkoittaa.

Katso omaa elämääsi sen kautta.

Anna asian muuttua pelkästä informaatiosta sisäiseksi ymmärrykseksi.

Katolinen katekismus kuvaa kristillisen meditaation juuri tällaiseksi prosessiksi: tekstistä siirrytään omaan elämään ja kysytään, mitä Jumala kutsuu ihmistä tekemään.

Tämä on lähes päinvastainen asia kuin ajattelun lopettaminen.

Mutta kristillinen traditio tuntee myös sanattoman hiljaisuuden

Ja tässä mennään vielä syvemmälle.

Kaiken rukouksen ei tarvitse olla jatkuvaa puhumista.

Evl.fi toteaa suoraan, että rukous voi olla sanatonta viipymistä Jumalan edessä.

Katolinen katekismus kuvaa kontemplatiivista rukousta hiljaisuutena ja tarkkaavaisuutena Jumalan sanaa kohtaan.

Ajatus on yksinkertainen.

Jos olet kahden ihmisen kanssa, joita rakastat, sinun ei tarvitse puhua jokaisena sekuntina todistaaksesi suhteen olevan todellinen.

Jos kristitty uskoo Jumalan todella olevan läsnä, miksi hänen pitäisi täyttää jokainen sekunti sanoilla?

Joskus rukous voi olla myös kuuntelemista.

Tässä kohtaa instituution ja mystiikan välillä on aina ollut jännite

Instituutio tarvitsee asioita, joita voidaan määritellä.

Opit.

Tunnustukset.

Liturgiat.

Säännöt.

Virka.

Rakenteet.

Mystinen tai kontemplatiivinen hengellisyys taas painottaa ihmisen henkilökohtaista kohtaamista Jumalan kanssa.

Sitä on vaikeampi hallita institutionaalisesti.

Tämä ei tarkoita, että kirkko olisi järjestelmällisesti yrittänyt tukahduttaa mystiikkaa – todellisuudessa kirkko on myös säilyttänyt suuren osan kristillisestä mystisestä traditiosta.

Mutta jännite on ymmärrettävä.

Ihminen, joka kysyy jatkuvasti:

“Mitä Jumala todella sanoo?”

saattaa joskus myös kysyä:

“Onko se, mitä instituutio sanoo, sama asia?”

Ja kristinuskon historia sisältää jatkuvasti juuri tätä keskustelua.

Jeesus itse suhtautui erittäin kriittisesti ulkoiseen uskonnollisuuteen ilman sisäistä muutosta

Jeesuksen voimakkaimpia kritiikkejä eivät saaneet ihmiset, jotka vetäytyivät hiljaisuuteen.

Ne kohdistuivat usein uskonnolliseen ulkokultaisuuteen.

Ihmisiin, jotka näyttivät ulospäin hurskailta mutta joiden sisäinen elämä oli toinen.

Vuorisaarnassa Jeesus varoittaa tekemästä rukouksesta performanssia muiden nähtäväksi.

Sitten hän ohjaa yksinäiseen rukoukseen suljetun oven taakse.

Tämän valossa olisi omituista väittää, että henkilökohtainen hiljentyminen Jumalan edessä olisi kristillisyyden vastakohta.

Silti kaikkea “meditaatiota” ei tarvitse kristillisestä näkökulmasta hyväksyä

Tämäkin pitää sanoa.

Se, että kristillinen meditaatio on todellinen asia, ei tarkoita sitä, että kaikki maailman meditaatiotraditiot opettaisivat samaa teologiaa.

Jos harjoitukseen kuuluu esimerkiksi uskonnollinen vakaumus, jonka mukaan:

ihminen itse on jumaluus,

persoonallista Jumalaa ei ole,

jonkin muun jumaluuden nimeä kutsutaan,

tai tavoite perustuu kokonaan toisen uskonnon metafysiikkaan,

perinteinen kristitty voi aivan johdonmukaisesti torjua juuri tämän teologisen sisällön.

Mutta silloin pitäisi sanoa:

“Vastustan tämän harjoituksen uskonnollista sisältöä.”

Ei:

“Meditaatio itsessään on demonista.”

Ne ovat kaksi eri väitettä.

Sama pätee hengitykseen

Jos ihminen istuu hiljaa ja hengittää hitaammin rauhoittuakseen ennen rukousta, hengittämisestä ei tule toisen uskonnon harjoitus.

Kristinuskon kannalta olennaista on, mitä ihminen tällä tekee.

Hengitys voi auttaa keskittymään.

Hiljaisuus voi auttaa huomaamaan ajatukset, jotka muuten peittyvät jatkuvaan meluun.

Rauhoittuminen voi auttaa rukoilemaan.

Siinä ei tarvitse olla mitään esoteerista.

Me elämme ympäristössä, jossa hiljaisuudesta on tullut lähes kapinaa

Tämä tekee aiheesta erityisen ajankohtaisen.

Puhelin värisee.

Some syöttää seuraavan videon.

Musiikki soi.

Mainoksia tulee.

Uutisia tulee.

Viestit tulevat.

Työ seuraa kotiin.

Mieli siirtyy ärsykkeestä toiseen aamusta iltaan.

Tällaisessa maailmassa kaksikymmentä minuuttia täydellistä hiljaisuutta voi tuntua epänormaalilta.

Mutta ehkä epänormaali asia ei ole hiljaisuus.

Ehkä epänormaalia on se, kuinka vähän sitä nykyihmisellä enää on.

Jeesuksen tapa lähteä yksin autiolle paikalle näyttäisi nykyisessä elämässä melkein radikaalilta.

Ei puhelinta.

Ei yleisöä.

Ei algoritmia.

Ei jatkuvaa sisältöä.

Vain hiljaisuus ja rukous.

Ehkä kristityn ei pitäisikään kysyä ensimmäisenä “onko meditaatio vaarallista?”

Vaan:

Mitä meditoin?

Mihin suuntaan huomioni?

Ketä etsin?

Mitä harjoitus tekee suhteelleni Jumalaan?

Jos ihminen mietiskelee Jumalan sanaa, rukoilee Kristusta, pysähtyy hiljaisuuteen ja tarkastelee omaa sydäntään Jumalan edessä, hänen on vaikea väittää tekevänsä jotain, mitä Raamattu yksiselitteisesti vastustaisi.

Raamattu itse puhuu Jumalan sanan mietiskelystä päivin ja öin.

Jeesus itse vetäytyi yksinäisyyteen rukoilemaan.

Kristilliset kirkot itse ylläpitävät kontemplatiivisen rukouksen perinnettä.

Ehkä olemme vain vaihtaneet sanat

Se, mitä nykyihminen kutsuu meditaatioksi, on joissakin tapauksissa ollut kristitylle vuosisatojen ajan:

hiljentymistä.

mietiskelyä.

rukousta.

Jumalan sanassa viipymistä.

kontemplaatiota.

sydänrukousta.

Jeesuksen rukousta.

sisäistä rukousta.

Tietenkään nämä eivät ole jokaisessa teknisessä merkityksessä samoja harjoituksia.

Mutta niiden yhteinen periaate on ilmeinen:

ihminen lakkaa hetkeksi juoksemasta ulospäin ja kääntää huomionsa sisäiseen rukouselämään ja Jumalaan.

Ehkä ironia on lopulta tämä

Kristittyä voidaan varoittaa meditaatiosta sillä perusteella, että se saattaa viedä hänet pois Jumalasta.

Samaan aikaan hänen elämässään voi olla päivittäin:

neljä tuntia somea,

jatkuva uutisvirta,

mainoksia,

pornografiaa,

kuluttamista,

riitelyä,

viihdettä,

dopamiinisyötteitä,

ja lähes olematon määrä hiljaisuutta.

Mutta juuri hiljaa istuminen Jumalan edessä nähdään vaarallisena.

Ehkä kysymys pitäisi joskus kääntää toisinpäin:

Kumpi todella vie ihmisen kauemmas Jumalasta – kaksikymmentä minuuttia hiljaista rukousta vai kaksikymmentä tuntia viikossa algoritmin syöttämää hälyä?

Kristinuskon omien tekstien perusteella hiljaisuutta ei tarvitse pelätä.

Jeesus etsi sitä.

Raamattu käskee mietiskelemään.

Kristityt ovat harjoittaneet sitä vuosisatoja.

Ja kirkkokunnat harjoittavat sitä edelleen.

Siksi kristillisen meditaation palauttaminen ei välttämättä tarkoita jonkin vieraan hengellisyyden tuomista kristinuskoon.

Se voi tarkoittaa jotain aivan päinvastaista:

yhden kristinuskon vanhimman harjoituksen löytämistä uudelleen.

MUTCARION MEDIA | USKO, MEDITAATIO & HILJAISUUS