RAKASTA MUSLIMIA – MUTTA ÄLÄ KUTSU VALHETTA TOTUUDEKSI

RAKASTA MUSLIMIA – MUTTA ÄLÄ KUTSU VALHETTA TOTUUDEKSI

Kristinuskon rakkauskäsky ei tarkoita sitä, että kristityn pitäisi hyväksyä kaikki uskonnot yhtä tosina. Raamatun logiikka on päinvastainen: ihmistä tulee rakastaa, mutta sitä mikä johtaa ihmistä pois Jumalasta tulee vastustaa. Tästä näkökulmasta kristityn suhde islamiin on vaikea mutta selkeä – muslimia rakastetaan ihmisenä ja lähimmäisenä, samalla kun islamin kristinuskon kanssa ristiriidassa olevat opetukset torjutaan.

Kristillisessä keskustelussa syntyy joskus outo tilanne.

Jos kristitty sanoo:

“Islam ei ole totta.”

häntä voidaan pitää suvaitsemattomana.

Jos hän sanoo:

“Muhammedin opetus ei ole kristillisen uskon mukaista.”

häntä voidaan pitää vihamielisenä.

Jos hän sanoo:

“Jeesus on ainoa tie Jumalan luo.”

häntä voidaan pitää liian jyrkkänä.

Mutta ongelma on tämä:

jos kristinusko on totta, kristitty ei voi samanaikaisesti väittää kaikkien vastakkaisten uskontojen olevan samalla tavalla totta.

Rakkaus ei tarkoita sitä, että totuuden ja valheen välinen ero poistetaan.

Raamattu käskee rakastamaan ihmistä

Tämä osa on yksiselitteinen.

Jeesus käskee rakastamaan jopa vihollisia:

“Rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka vainoavat teitä.”

Kristityn ei siis pitäisi vihata muslimia.

Ei halveksia.

Ei kohdella alempiarvoisena.

Ei nähdä häntä vihollisena vain siksi, että hän on muslimi.

Kristillisestä näkökulmasta jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi.

Muslimi ei ole kristitylle ensisijaisesti “islamin edustaja”.

Hän on ihminen.

Lähimmäinen.

Jumalan luoma henkilö, jota kristityn kuuluu rakastaa.

Mutta Raamattu käskee myös vihaamaan pahaa

Tämä toinen osa unohtuu nykykeskustelussa helposti.

Roomalaiskirjeessä Paavali sanoo:

“Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä.”

Room. 12:9.

Psalmissa sanotaan:

“Te, jotka rakastatte Herraa, vihatkaa pahaa.”

Ps. 97:10.

Raamatullisessa ajattelussa rakkaus ei siis tarkoita moraalista neutraaliutta.

Päinvastoin.

Jos jotain todella rakastetaan, sitä tuhoavaa asiaa vastustetaan.

Jos rakastat ihmistä, vastustat sitä mikä vahingoittaa häntä.

Jos rakastat totuutta, vastustat valhetta.

Jos rakastat Jumalaa, et kohtele kaikkia Jumalaa koskevia väitteitä yhtä oikeina.

Tästä syntyy kristitylle väistämätön konflikti islamin kanssa.

Islam ja kristinusko eivät opeta samaa Jeesuksesta

Tämä on ehkä kaikkein ratkaisevin kohta.

Kristinuskon ydin ei ole vain yleinen usko Jumalaan.

Kristinuskon ydin on Jeesus Kristus.

Uusi testamentti opettaa, että:

Jeesus on Jumalan Poika.

Hän on Sana, joka tuli lihaksi.

Hän kuoli ristillä.

Hän nousi kuolleista.

Hänen kuolemansa on syntien sovitus.

Pelastus tulee hänen kauttaan.

Islam hyväksyy Jeesuksen merkittäväksi profeetaksi ja Messiaaksi, mutta torjuu keskeisiä kristillisiä väitteitä hänen persoonastaan ja rististä.

Tästä syystä islamia ja kristinuskoa ei voi rehellisesti sovittaa yhteen sanomalla:

“Ne ovat vain kaksi eri tietä saman Jumalan luo.”

Niiden Jeesusta koskevat väitteet ovat ristiriidassa keskenään.

Molemmat eivät voi olla samassa merkityksessä totta.

Kristitylle juuri Jeesus on raja

Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumissa:

“Minä olen tie ja totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isän luo muuten kuin minun kauttani.”

Joh. 14:6.

Jos kristitty uskoo tämän, hän ei voi samalla sanoa:

“Jeesuksen ulkopuolinen uskonnollinen tie on yhtä hyvä.”

Se tekisi Jeesuksen omasta väitteestä merkityksettömän.

Samoin 1. Johanneksen kirje painottaa voimakkaasti Kristuksen tunnustamista.

Kristillisessä teologiassa kysymys Jeesuksen identiteetistä ei siis ole sivuseikka.

Se on koko asian ydin.

Tästä näkökulmasta islamia ei vastusteta siksi, että muslimia vihattaisiin

Vaan juuri päinvastoin.

Jos kristitty aidosti uskoo evankeliumin olevan totta, hänen pitäisi haluta myös muslimin tuntevan Kristuksen sellaisena kuin Uusi testamentti hänet esittää.

Tässä mielessä kristillinen argumentti voi kuulua näin:

rakastan muslimia niin paljon, etten halua valehdella hänelle siitä, mitä itse uskon totuudeksi.

On helppoa sanoa:

“Kaikki uskonnot ovat samanlaisia.”

Mutta kristitty, joka ei oikeasti usko niin, ei silloin osoita rakkautta vaan välttelee konfliktia.

Rakkauden pitäisi kestää myös erimielisyys.

“Vihaa syntiä, rakasta syntistä”

Tätä lausetta ei löydy Raamatusta juuri tässä muodossa, mutta sen ajatus vastaa pitkälti klassista kristillistä etiikkaa.

Ihmisen arvo erotetaan hänen teoistaan ja uskomuksistaan.

Kristitty voi sanoa:

“Uskon tämän opetuksen olevan väärä.”

ilman että hän sanoo:

“Sinä olet arvoton.”

Tämä ero on erittäin tärkeä.

Sama logiikka koskee myös kristityn suhdetta omaan elämäänsä.

Kristityn pitäisi vihata omaa syntiään.

Ei itseään.

Hänen pitäisi vastustaa ylpeyttä, ahneutta, valhetta, seksuaalista moraalittomuutta, väkivaltaa ja epäjumalanpalvelusta – mutta ei samalla lakata rakastamasta itseään Jumalan luomana ihmisenä.

Sama periaate voidaan ulottaa toiseen ihmiseen.

Kristityn taistelu ei ole ihmisiä vastaan

Efesolaiskirjeessä Paavali tekee ehkä koko keskustelun tärkeimmän erottelun:

“Meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan.”

Ef. 6:12.

Kristityn vihollinen ei siis ole muslimi.

Ei ateisti.

Ei buddhalainen.

Ei toinen ihminen.

Kristillisen näkemyksen mukaan taistelu liittyy hengelliseen totuuteen, syntiin, valheeseen ja pahuuteen.

Jos tästä unohtaa ensimmäisen lauseen, uskonnollinen kiihko muuttuu helposti ihmisiin kohdistuvaksi vihaksi.

Ja juuri se olisi kristillisen opetuksen vastaista.

Kristitty ei myöskään saa iloita muslimin kärsimyksestä

Tämä kuulostaa itsestään selvältä, mutta se kannattaa sanoa ääneen.

Jos moskeijaan hyökätään, kristityn ei kuulu iloita.

Jos muslimia syrjitään vain hänen uskontonsa perusteella, kristityn ei kuulu puolustaa sitä.

Jos muslimiperhe tarvitsee apua, kristityn kuuluu auttaa.

Jos muslimi on nälkäinen, hänet ruokitaan.

Jos hän on yksinäinen, hänen rinnallaan voidaan olla.

Lähimmäisenrakkaus ei kysy ensin:

“Oletko teologisesti oikeassa?”

Laupiaan samarialaisen vertauksessa juuri uskonnollisten ja etnisten rajojen ylittäminen on koko kertomuksen ytimessä.

Mutta rakkaus ei vaadi islamin teologian hyväksymistä

Tässä moderni keskustelu menee joskus sekaisin.

Ihmisen kunnioittaminen ja hänen uskonsa hyväksyminen ovat kaksi eri asiaa.

Voit kunnioittaa muslimin oikeutta harjoittaa uskontoaan.

Voit puolustaa hänen uskonnonvapauttaan.

Voit olla hänen ystävänsä.

Voit auttaa häntä.

Ja samalla sanoa täysin avoimesti:

“Uskon islamin olevan väärässä Jeesuksesta.”

Samalla muslimilla on oikeus sanoa kristitylle:

“Uskon kristinuskon olevan väärässä.”

Uskonnonvapaus tarkoittaa juuri tätä.

Ei sitä, että kukaan ei saa väittää toisen olevan väärässä.

Vaan sitä, että erimielisyys voidaan käydä ilman pakkoa, vainoa tai väkivaltaa.

Jeesus ei käskenyt voittamaan ihmisiä vihalla

Kristillinen evankeliointi ei perustu pakottamiseen.

Uudessa testamentissa apostolit julistavat, perustelevat, keskustelevat ja kutsuvat.

Ihmisten pakottaminen Kristuksen seuraajiksi olisi ristiriidassa koko evankeliumin luonteen kanssa.

Siksi kristityn suhtautuminen muslimiin pitäisi näyttää enemmän tältä:

“Haluan kuunnella sinua.”

“Haluan ymmärtää mitä uskot.”

“Haluan kertoa miksi uskon Kristukseen.”

“Ja vaikka et koskaan olisi kanssani samaa mieltä, en lakkaa näkemästä sinua lähimmäisenäni.”

Tämä on paljon vaikeampaa kuin huutaminen.

Totuudesta ei kuitenkaan tarvitse tinkiä rauhan vuoksi

Paavali käyttää ilmaisua:

“totuutta noudattaen rakkaudessa.”

Ef. 4:15.

Siinä on kaksi asiaa yhtä aikaa.

Totuus.

Rakkaus.

Ilman totuutta rakkaus voi muuttua miellyttämiseksi.

Ilman rakkautta totuus voi muuttua aseeksi.

Kristityn tehtävä ei ole valita näistä jompaakumpaa.

Hänen pitäisi yrittää pitää molemmat.

Siksi ilmaus “vihata islamia” tarvitsee tarkennuksen

Jos sillä tarkoitetaan:

“Vihaan muslimeja.”

se on kristillisen rakkauskäskyn vastaista.

Jos sillä tarkoitetaan:

“Haluan muslimeille pahaa.”

se on väärin.

Jos sillä tarkoitetaan:

“Haluan heidän oikeutensa pois.”

sekään ei seuraa Jeesuksen opetuksesta.

Mutta jos ilmaus tarkoittaa:

“Torjun islamin opetukset, jotka mielestäni johtavat ihmisen pois Kristuksesta, ja vastustan niitä samasta syystä kuin vastustan mitä tahansa muuta hengellistä harhaa.”

silloin puhutaan aivan eri asiasta.

Ehkä sana vihata ei silti ole aina käytännöllisin sana, koska se kuulostaa helposti ihmisryhmään kohdistuvalta vihamielisyydeltä.

Raamatullisesti täsmällisempi olisi:

rakasta muslimia – vastusta sitä, minkä uskot olevan valhetta.

Myös kristityn pitäisi tarkistaa oma sydämensä

Tässä on yksi epämukava mutta välttämätön testi.

On helppo sanoa:

“Vihaan islamia, koska rakastan muslimeja.”

Mutta pitää kysyä:

rukoiletko heidän puolestaan?

Autatko heitä?

Kohteletko heitä ystävällisesti?

Kuunteletko heitä?

Haluatko aidosti heidän hyväänsä?

Vai käytätkö teologiaa tekosyynä omalle vihalle?

Jeesuksen mukaan puu tunnetaan hedelmistään.

Jos “totuuden puolustaminen” tuottaa jatkuvasti halveksuntaa, raivoa ja ihmisarvon vähättelyä, kristityn pitäisi ehkä ensin tarkastella itseään.

Kristinusko ei anna lupaa ylimielisyyteen

Kristillisen evankeliumin mukaan kristitty itse ei pelastu siksi, että olisi muita parempi.

Pelastus on armoa.

Tästä seuraa tärkeä asia.

Kristitty ei voi katsoa muslimia ja sanoa:

“Minä olen parempi ihminen kuin sinä.”

Kristillisen sanoman pitäisi olla:

“Minäkin tarvitsen armoa.”

Ero ei ole siinä, että toinen ryhmä olisi moraalisesti arvokkaampi.

Kristityn väite on, että pelastus löytyy Kristuksesta.

Rakkaus ei ole sama asia kuin hyväksyntä

Tämä ehkä tiivistää kaiken.

Vanhempi voi rakastaa lastaan ja vastustaa hänen tuhoisaa toimintaansa.

Ystävä voi rakastaa ystäväänsä ja sanoa:

“Uskon että olet väärässä.”

Kristitty voi rakastaa muslimia ja samalla uskoa islamin olevan teologisesti väärässä.

Nämä eivät ole ristiriitoja.

Ristiriita syntyy vasta silloin, jos “rakkaudesta” tulee tekosyy totuuden vaientamiseen – tai “totuudesta” tekosyy ihmisen vihaamiseen.

Kristillinen tie pyrkii välttämään molemmat.

Jos kristitty todella rakastaa muslimia, hänen pitäisi haluta tämän tuntevan Kristuksen

Ei pakolla.

Ei vihalla.

Ei pilkkaamalla Muhammedia tai halveksimalla muslimin kulttuuria.

Ei tekemällä ihmisestä poliittista viholliskuvaa.

Vaan todistamalla siitä, mihin itse uskoo.

Jos kristitty uskoo, että Jeesus todella kuoli ja nousi kuolleista ja että hänessä on pelastus, olisi outoa pitää tätä tietoa itsellään vain siksi, ettei kukaan loukkaantuisi.

Mutta samalla hänen pitäisi muistaa Jeesuksen toinen käsky:

rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Nämä kaksi kuuluvat yhteen.

Totuus ilman rakkautta ei näytä Kristukselta.

Rakkaus ilman totuutta menettää kristillisen sisältönsä.

Siksi kristityn suhtautuminen islamiin voidaan kiteyttää yksinkertaisesti:

Muslimi ei ole vihollinen.

Ihminen ei ole se, jota vastaan taistellaan.

Kristitty saa ja hänen tuleekin torjua opetukset, jotka hänen uskonsa mukaan vievät pois Kristuksesta.

Mutta hänen pitäisi tehdä se tavalla, jossa muslimi näkee ensimmäisenä jotain aivan muuta kuin vihan:

rakkauden.

MUTCARION MEDIA | USKO, ISLAM & KRISTILLINEN RAKKAUS